Aika laajentaa näkökulmaa – pohdintaa seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuudesta
Avioliittolain muuttaminen niin, että se ei määrittele puolisoiden sukupuolta, oli yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä edistysaskel ja pitkän vaikuttamistyön, yhteiskunnallisen keskustelun sekä suuren yleisön asenteiden muuttumisen tulos. Avioliittokeskustelu kuitenkin jatkuu, koska mahdollisuus tulla vihityksi haluamansa puolison kanssa toteutuu toistaiseksi vain siviilivihkimisten osalta. Monen nais- ja miesparin toiveissa on kirkollinen vihkiminen.
Etenkin evankelis-luterilaisella kirkolla on yhä huomattavaa vaikutusvaltaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ilmapiiriin ja jopa poliittiseen päätöksentekoon. Kirkon ratkaisut eri kysymyksissä antavat vahvoja viestejä siitä, kenelle kuuluu yhtäläinen ihmisarvo. Turvapaikanhakijoiden auttamisessa kirkko on viime aikoina profiloitunut kaltoin kohdeltujen puolustajana. Seksuaalivähemmistöjen osalta kirkko hakee vielä paikkaansa.
On vallalla käsityksiä, että kirkko voisi kaikessa toiminnassaan unohtaa yhdenvertaisuuslain. Tämä ei pidä paikkaansa.
Tarkasteltaessa uskonnollisille yhteisöille annettua vihkimisoikeutta juridisena yhdenvertaisuuskysymyksenä, olennainen kysymys on, kuuluuko kirkollinen vihkiminen yhdenvertaisuuslain soveltamisalaan. Yhdenvertaisuuslain piiristä on rajattu pois uskonnonharjoitus. Perustuslakivaliokunta on linjannut, että avioliittoon vihkiminen on uskonnollisessa yhdyskunnassa osa uskonnon harjoittamisen oikeutta. Yhdenvertaisuuslain uudistusta koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että lakimuutoksella ei ole tarkoitus puuttua uskonnollisten yhteisöjen oppeihin ja tulkintoihin koskien esimerkiksi avioliittoon siunaamista. Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on siis juridisesti katsoen uskonnollisten yhdyskuntien sisäinen kysymys.
Toisaalta julkisen vallan, mukaan lukien julkista valtaa käyttävien yksityisten toimijoiden, on perustuslain 22 §:n nojalla turvattava perus- ja ihmisoikeuksien - kuten yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden - toteutuminen. Julkista valtaa käyttävällä yksityisellä taholla on myös yhdenvertaisuuslain nojalla viranomaiseen rinnastuva velvoite edistää yhdenvertaisuutta. Vihkimistoimitus perustuu viranomaisen myöntämään vihkioikeuteen, ja juridisesti avioliittoon vihkiminen on siten myös julkisen vallan käyttöä. Tästä syystä voi sanoa, että nais- ja miesparien jättäminen kirkollisen vihkimisen ulkopuolelle on yhdenvertaisuuslain hengen vastaista riippumatta siitä, onko kyseessä juridisesti syrjintä. Tämä ratkaisu tehtiin tietoisesti yhdenvertaisuuslakia säädettäessä. Samalla tavoin jätettiin uskonnonharjoitus tasa-arvolain ulkopuolelle yli 30 vuotta sitten lakia säädettäessä, silloin kyse oli naispappeudesta.
Kysymys kuuluu, miten yhdenvertaisuuden edistäminen voi toteutua tilanteessa, jossa uskonnollinen yhdyskunta päättää vihkiä vain osan avioliittoon oikeutetuista pareista. Yhdenvertaisuus etenee kuitenkin pieninkin askelin. Jo aiemmin olen todennut, että tilojen vuokraaminen esimerkiksi hääjuhliin, joihin vihkitoimitusta ei lainkaan sisälly, nähdäkseni kuuluu ilman muuta yhdenvertaisuuslain piiriin ja, että asiakkaita ei sen osalta voi valita syrjivin perustein. Kussakin yksittäistapauksessa on arvioitava erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteita ennen kuin voidaan sanoa, onko yhdenvertaisuuslain näkökulmasta kyse syrjinnästä. Olemme toimistollamme pohtineet myös sitä, että yhdenvertaisuuden edistämiseksi vihkimistä harjoittava uskonnollinen yhteisö, joka muutoinkin sallii tilojensa käytön myös muuhun tarkoitukseen kuin uskonnon harjoittamiseen, voisi sallia tilojensa käytön myös siviilivihkimisiin.
Minulta on myös kysytty, miksi suuntaan kannanottoni evankelis-luterilaiseen kirkkoon, enkö vaadi yhtäläisesti samaa muilta uskonnollisilta yhdyskunnilta. Toki yhdenvertaisuuden edistämisvelvoite koskee muitakin uskonnollisia yhdyskuntia, jos ja kun ne käyttävät julkista valtaa. Olen nostanut vihkimisen ja yhdenvertaisuuden edistämisen esille myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien edustajia tavatessani. Toiveeni nais- ja miesparien vihkimisen sallimiseksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa perustuu siihen, että muissa Pohjoismaissa sisarkirkot ovat jo löytäneet ihmisoikeusmyönteisemmän ratkaisun vihkimiskysymykseen ja toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä on monia, jotka kannattavat myös samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Tästä on hyvä aloittaa.
Tosiasiallista yhdenvertaisuutta
Kysymystä yhdenvertaisuudesta on järkevää lähestyä laajempana kysymyksenä yhdenvertaisuuden tosiasiallisesta toteutumisesta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla tavoitteena täytyy olla täysi osallisuus yhteiskuntaan ja täysi itsemääräämisoikeus omaan identiteettiin, omaan kehoon ja perhemuotoon.
Yhdenvertaisuusvaltuutetun ensimmäisinä reiluna kahtena toimintavuotena olemme saaneet kanteluita seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä vain vähän. Syitä tähän on uskoakseni monia. Moni ei vielä tiedä, että valtuutetun toimivalta on laajentunut kattamaan seksuaalisen suuntautumisen. Epäluottamus viranomaisiin, tottuminen syrjintään, lisäsyrjinnän pelko ja identiteetin paljastumisen pelko vähentävät osaltaan halukkuutta kertoa syrjinnästä. On kuitenkin myös toisenlaisia syitä. Kaikki tilanteet, joissa seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on jätetty huomiotta, eivät käänny helposti konkreettisiksi syrjintätapauksiksi. Korostaisinkin aktiivisen yhdenvertaisuuden edistämisen ja syrjinnän ennaltaehkäisyn merkitystä. Tässä on keskeinen rooli viranomaisten, kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden, yritysten, median ja muiden tahojen yhteistyöllä seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden tuomiseksi luontevaksi ja näkyväksi osaksi yhteiskuntaa kaikilla elämänalueilla.
Tärkeätä on myös se, mitä arjessa tapahtuu. Miten luoda ilmapiiriä, jossa on helppo kertoa omasta apilaperheestään tai samaa sukupuolta olevasta kumppanistaan. Miten luoda toimintakulttuuria, jossa negatiiviseen homotteluun puututaan. Miten varmistaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei tarvitse aina itse kouluttaa kohtaamiaan ammattilaisia ja tukea heitä erilaisuuden kohtaamisessa, vaan seksuaalisen suuntautumisen – samoin kuin sukupuolen – moninaisuus kuuluisi automaattisesti osaksi koulutusta ja ammattitaitoa esimerkiksi opetus-, sosiaali- ja terveysalalla, poliisin koulutuksessa ja omalla alallani oikeustieteessä. Miten saada yritykset ymmärtämään, että lesbot ja homot ovat asiakkaita muiden joukossa, ei väline tehdä hassunhauska mainos.
Tällaisten asioiden integroimista niin julkisiin kuin yksityisiin palveluihin ja erityisesti lasten ja nuorten elämänpiiriin haluan olla edistämässä yhdessä muiden viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja poliitikkojen kanssa. Avioliittolakikampanjointi on osaltaan ollut mahdollistamassa edistysaskeleita muissakin kysymyksissä ja erityisesti sateenkaarikansan näkyvyydessä mediassa. Sen symbolinen arvo on huomattava. Viimeistään nyt on aika laajentaa näkökulmaa parisuhdeinstituutiosta muualle yhteiskuntaan ja yhdistää voimat puolustamaan ja toteuttamaan jokaisen yhtäläistä ihmisarvoa seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta myös muissa kysymyksissä.
