Valikko

Ihmiskaupparaportoijan ensimmäinen kertomus muutti tavan jolla Suomessa tarkastelemme ihmiskauppaa

Yksi hienoimmista onnistumisen kokemuksista urallani on ollut ihmiskaupparaportoijan ensimmäinen kertomus eduskunnalle ja sen saavuttama perusteellinen eduskuntakäsittely. Jälkikäteen katsottuna voidaan nähdä, miten tämä kertomus muutti tavan jolla Suomessa tarkastelemme ihmiskauppaa, ja miten itsenäinen ihmisoikeusraportoijan suora raportointi eduskunnalle voi vaikuttaa niin lainsäädäntöön kuin käytäntöihinkin. 

Silloisella vähemmistövaltuutetulla ei ollut paljon resursseja kertomuksen tekemiseen, mutta tutkimuspohjaisen tiedon esiintuomiseen päätettiin silti panostaa. Raportointi perustui tietoon ja tutkimuksiin ja konkreettisten toimintasuositusten antamisella se poikkesi monista muista eduskunnalle toimitettavista kertomuksista. Riittävän perusteellisen prosessin käynnistäminen vaati suoraa yhteyttä mm. eduskunnan naisverkostoon ja ihmisoikeusverkostoon, niin että kertomus käsiteltäisiin useassa valiokunnassa. Useat kansanedustajista ottivat kuitenkin asian omakseen, minkä kautta kertomus ja ihmiskauppa aiheena nousivat keskusteluun, kuulemisiin, naisverkostoon ja yleiseen tietoisuuteen. 

Ihmiskauppa oli aiheena uusi tuohon aikaan. Ei ollut koordinaatiota, ei menetelmiä arvioida ihmiskaupan vastaista toimintaa Suomessa. Kertomus antoi vahvan alkusysäyksen sille toiminnalle, joka nykyään on vakiintunutta ja laaja-alaista. Eduskunta hyväksyi työ- ja tasa-arvovaliokunnan mietinnön pohjalta kertomuksen suositukset ja velvoitti valtioneuvostoa ryhtymään toimenpiteisiin niiden toteuttamiseksi. Näistä esimerkkinä rikoslain muutokset, jotka ovat parantaneet ihmiskaupan tunnistamista rikosprosessissa ja vahvistaneet uhrin oikeusasemaa. Kertomus käsitteli läpileikkaavasti eri hallinnonaloja, ja kertomuksen pohjalta ministeriöiden poikkihallinnollinen koordinaatioryhmä alkoi valmistella suositusten toteuttamista. 

Erityisen suuri asia oli, että eduskunta velvoitti myös viranomaiset antamaan vähemmistövaltuutetulle selvityksen toimenpiteistä, joihin ne olivat ryhtyneet ihmiskaupparaportoijan kertomuksessa esitettyjen toimenpidesuositusten toteuttamiseksi. Tämä oli ennenkuulumatonta ja tällä suosituksellaan eduskunta vahvisti raportoijan mandaattia.

Kun katson nyt eduskunnasta käsin, valitettavan usein hallinnon eri kertomustyyppiset raportit jäävät kirjahyllyyn eikä niitä käsitellä eduskunnan valiokunnissa perusteellisesti. Harvemmin eduskunta on kertomusten pohjalta antanut hallinnolle erityisiä suosituksia toimeenpanosta. Ihmiskaupparaportoijan kertomuksen käsittely eduskunnassa toimi uranuurtajana ja vahvisti päättäjien mahdollisuuksia varmistua siitä, että lainsäädännön toteutus tapahtuu käytännössä.  Poikkeuksellisesti lainsäädännön muutosaloite ei tullut valtioneuvostolta eduskuntaan, vaan eduskunta edellytti suoraan kertomuksen pohjalta myös varsinaisia lainsäädäntötoimia toimia. Jälkikäteen tarkasteltuna lähes kaikki eduskunnan suositukset on sittemmin toteutettu. 

Kertomus käännettiin kotimaisten kielten lisäksi myös englanniksi ja sai myös erittäin myönteisen kansainvälisen vastaanoton. Kansainvälisissä yhteyksissä on poikkeuksellista, että tällainen raportti nosti esiin valtion haasteita ja puutteita ihmiskaupan vastaisissa toimissa. Itsekriittisyys on sittemmin ymmärretty ihmiskaupanvastaiseen työhön sitoutumisen merkkinä. Jokaisella maalla on varmasti parannettavaa. Nykyään jos valtio ilmoittaa, ettei heillä ole ihmiskaupan kanssa ongelmaa, kertoo se, ettei valtio tee mitään. Jos sen sijaan kerrotaan ongelmista, kuvaa se valtion tekevän tosissaan töitä ilmiön parissa.  

Kansainvälistä huomiota sai myös ihmiskaupparaportoijanlakiin perustuva vahva, itsenäinen mandaatti Suomessa. Myös laaja tiedonsaantioikeus ja oikeus raportoida suoraan eduskunnalle, on ainutlaatuinen kansainvälisessä kontekstissa.