Valikko

Vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen viestinnässä ei pitäisi olla yksilöiden vastuulla

Takanamme on nyt yli kuukausi poikkeusoloissa elämistä. Alkujärkytys on takanapäin, ja kaikki pyrkivät sopeutumaan tilanteeseen omilla toimintatavoillaan, niin yksilöt kuin yhteiskunnalliset toimijatkin. Aluksi vaikutti siltä, että tilanne, joka koskettaa kaikkien elämää, ei vain Suomessa vaan kaikkialla maailmassa, lisäisi solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten parissa. Olemme sittemmin huomanneet, että kuten muissakin ilmiöissä, myös maailmanlaajuisen viruksen mukana julkiseen keskusteluun tulevat samat yhteiskunnalliset kysymykset ihmisoikeuksista ja siitä, kuinka asioista kannattaisi viestiä ja kenelle me viestimme. 

Ihmisoikeudet, niitä käsittelevä lainsäädäntö ja vähemmistökysymykset sivuutetaan usein mediassa jo ilman poikkeustilannettakin. Ne näyttäytyvät eräänlaisina mielipidekysymyksinä, vaikka niitä tukee vahva lainsäädäntö ja tutkimustieto. Vähemmistöjä koskevat asiat mediassa ja muussakin viestinnässä usein vain todetaan, ilman perusteluita tai taustatietoa. Kun näin tehdään, viestintä siirtää vastuun omasta toiminnastaan ja tuotannostaan vähemmistöille, jotka puolestaan joutuvat jatkuvasti puolustamaan olemassaoloaan ja haastamaan vallitsevia rakenteita. #representationmatters, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta huonosta representaatiosta johon media usein sortuu, kärsii aina vähemmistö itse.

Medialla ja viestijöillä on suuri yhteiskunnallinen vastuu myös muulloin kuin poikkeustilanteissa. Mikä kriisitilanteessa usein korostuu, on esimerkiksi viranomaisten tarve reagoida ja viestiä nopeasti, jotta kansalaisten turvallisuuden tunne ei järkkyisi. Nopea ja tehokas viestintä onkin tarpeellista ja olennaista kriisiviestinnässä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisoikeuskysymyksiä voisi sivuuttaa tämän nimissä.

Kun viruksen leviäminen oli vielä suhteellisen aikaisessa vaiheessa Suomessa, monet vähemmistöihin kuuluvat aktivistit ottivat asiakseen kannustaa viranomaisia ja uutisia tekemään monikielistä viestintää, jotta koronauutiset saavuttaisivat myös eri kielivähemmistöihin kuuluvat. Media ja viranomaiset ottivat asian vakavasti, ja uutisia ja tiedotteita käännetäänkin nyt ahkerasti arabiaksi, somaliksi, viittomakielelle, saamen kielille ja niin edespäin. Kiitos tästä kuuluu paitsi viestijöille, niin ennen kaikkea vähemmistöaktiiveille.

Tiedottamisen vastuun ei kuitenkaan pitäisi kaatua yksilöille, vaan tietoa tuottaville instituutioille. Vastuun vastuullisesta viestinnästä pitäisi olla instituutioilla. Se, että tarvitsemme edelleen vähemmistöjä muistuttamaan monikielisen viestinnän tärkeydestä Suomessa, jossa esimerkiksi kielivähemmistöt eivät ole uusi asia, osoittaa kuinka syvälle tietyt rakenteet ovat juurtuneet. Siksi yhdenvertaisuuden periaatteiden edistäminen viestinnässäkin on äärimmäisen tärkeää.

Kaikista asioista on tärkeää viestiä, se on yksi demokraattisen yhteiskunnan peruspilareista. Mutta se, miten me viestimme ja kuinka hyvin huomioimme ihmisoikeusnäkökulmat viestinnässä, vaikuttaa olennaisesti siihen ketä kyseinen viesti palvelee. Sillä huolimaton viestintä on harhaanjohtavaa viestintää, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa disinformaatioon. Poikkeus- ja kriisitilanteet ovat muutenkin omiaan tuottamaan yhteiskunnallista epävakautta, joka puolestaan lisää vastakkainasettelua. Siksi ihmisoikeuksista ei saisi näinä aikoina tai näiden aikojenkaan jälkeen tinkiä, vaan niistä tulisi pitää kiinni entistäkin tiukemmin.