Hyppää sisältöön

Yhdenvertaisuusvaltuutetun lausunto kuljetuspalveluja koskevassa asiassa

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) on pyytänyt yhdenvertaisuusvaltuutettua tutustumaan Iausuntopyynnön Iiitteenä oleviin asiakirjoihin vammaisten henkilöiden kuljetuspalvelujen järjestämisestä ja pyytänyt antamaan asiasta lausuntonsa. Erityisesti on pyydetty ottamaan kantaa kuljetuspalvelun tilaamiseen liittyvään odotusaikaan (tai tilaamisaikaan) ja siihen, onko kyseinen käytäntö vammaisia henkilöitä syrjivä.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu kiittää mahdollisuudesta antaa lausunto ja esittää lausuntonaan seuraavaa.

Aluksi yhdenvertaisuusvaltuutettu tähdentää, ettei vammaispalvelulain (380/1987) valvonta kuulu sen toimivaltaan. Valtuutettu antaa lausuntonsa yleisellä tasolla ja siitä näkökulmasta, miten yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) ja sen vaatimukset tulisi huomioida vammaispalvelulakia soveIlettaessa ja erityisesti kuljetuspalveluita järjestettäessä.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu toteaa, että yhdenvertaisuuslain vaatimukset tulee aina huomioida, kun vammaispalvelulakia sovelletaan ja pannaan täytäntöön. Huomioitava on niin viranomaisen (tässä tapauksessa kunnan) velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta kaikessa toiminnassaan (5 §) kuin kielto syrjiä vammaisuuden perusteella (10 §, 13 §) sekä kunnan velvollisuus arvioida kohtuullisten mukautusten tarvetta yksittäistapauksissa vammaisen henkilön yhdenvertaisuuden turvaamiseksi (15 §) sekä velvollisuus ryhtyä positiiviseen erityiskohteluun, jos perus- ja ihmisoikeudet eivät muutoin toteudu syrjinnän vaarassa olevien ihmisten kohdalla (PL 22 §, YVL 9 §).

Valtuutetun näkemyksen mukaan on selvää, että sekä CRPD (YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista (SopS 26-27/2016)) että yhdenvertaisuuslaki velvoittavat kuntia arvioimaan palvelun yhdenvertaisuusvaikutuksia aiempaa perusteellisemmin vammaisten henkilöiden kannalta ja turvaamaan yksittäisen vammaisen asiakkaan yhdenvertaisuuden tosiasiallisen toteutumisen niin suhteessa muihin palvelunkäyttäjiin kuin muihin kuntalaisiin. Kunnilla on toki jo entuudestaan ollut velvollisuus tulkita muun ohella vammaispalvelulakia perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti (PL 22 §). Valtuutetun näkemyksen mukaan tämä velvoite on vahvistunut vuoden 2015 yhdenvertaisuuslain ja CRPD:n voimaan tulojen jälkeen. Kyse ei ole kuitenkaan vaan tulkinnasta, vaan laintasoisten velvoitteiden noudattamisesta.

Yhdenvertaisuuslain ja vammaispalvelulain soveltamisesta valtuutettu on antanut Helsingin hallinto-oikeudelle lausunnon (VVTDno-2017-496), jossa valtuutettu katsoi, että vaikeavammainen henkilö oli joutunut vertailukelpoisessa tilanteessa kunnan toimien vuoksi epäedullisempaan asemaan kuin ne henkilöt, jotka eivät tarvinneet henkilökohtaista apua omien valintojensa toteuttamiseksi. Syrjinnän näkökulmasta asiaa voitiin tapauksessa lähestyä myös terveydentilan perusteella. Asiassa oli kyse siitä, että kunta kieltäytyi korvaamasta vaikeavammaiselle henkilölle hänen henkilökohtaisten avustajiensa ulkomaanmatka- ja hotellikutut siitä syystä, että lomamatka oli peruuntunut vammaisen henkilön sairastuttua äkillisestijuuri ennen matkaa. Kunta oli antanut ennen aiottua matkaa myönteisen päätöksen henkilökohtaisten avustajien käyttämisestä kyseisellä uIkomaan matkalla. Valtuutetun näkemyksen mukaan kunta asetti kieltäytyessään kulujen korvaamisesta vaikeavammaisen henkilön muihin nähden huonompaan asemaan, koska se jätti vaikeavammaisen henkilön itsensä kustannettavaksi hänen vammaisuudestaan aiheutuneet sellaiset kustannukset, jotka kuuluivat lainsäädännön mukaan selvästi kunnan vastattaviksi ja kunta oli antanut asiasta ennen matkan peruuntumista myönteisen päätöksen. Ylipäätään vastaavankaltaisia kuluja ei voisi koskaan kunnan toimista johtuen syntyä vammattomalle henkilölle. Valtuutetun näkemyksen mukaan keskeistä asiassa on se, että lainsäätäjä on asettanut kyseisenkaltaiset kulut julkisen tahon maksettaviksi tarkoituksenaan turvata ja varmistaa vammaisten henkilöiden tosiasiallinen yhdenvertaisuus suhteessa vammattomiin henkilöihin.

Valtuutetun näkemyksen mukaan, jos kunta rikkoo selvästi vammaispalvelulakia ja epää vaikeavammaiselta henkilöltä hänelle kuuluvan subjektiivisen oikeuden (tilanteessa, joka ei ole tulkinnanvarainen ottaen huomioon laki ja sen oikeuskäytäntö), tulee kunta samalla syrjineeksi kyseistä vammaista henkilöä suhteessa vammattomiin henkilöihin, jotka eivät heidän yhdenvertaisuutensa varmistamiseksi tarvitse kyseistä subjektiivista oikeutta. Lainsäätäjä on pitänyt vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden turvaamista yhteiskunnassamme niin tärkeänä seikkana, että se on myöntänyt vammaisille henkilöille heidän vammaisuutensa takia sellaisia oikeuksia/ palveluita, joita ei ole muille myönnetty. Subjektiivisten oikeuksien tarkoituksena on turvata vaikeavammaisten henkilöiden synnynnäistä yhdenvertaisuutta suhteessa vammattomiin henkilöihin (PL 1.2 § ja 6 §). Valtuutetun näkemyksen mukaan lainsäätäjä on vammaispalvelulain nojalla pyrkinyt nostamaan esimerkiksi liikuntavammaisten ihmisten asemaa yhteiskunnassamme siitä, missä se olisi ilman vammaispalvelulain kuljetuspalveluita: ei ylitse vammattomien henkilöiden aseman, mutta mahdollisimman lähelle sitä. Asia kiteytyy vammaispalvelulain 1 §:ssä, jonka mukaan vammaispalvelulain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Valtuutetun näkemyksen mukaan vammaispalvelulaki asettaa kunnille toistaiseksi voimassaolevan (jatkuvan)velvollisuuden vaikeavammaisten henkilöiden positiiviseen erityiskohteluun. Vammaispalveluja ei voida pitää tavanomaisena positiivisen erityiskohtelun muotona, koska yleensä erityiskohtelu on määräaikaista ja se on lopetettava viimeistään silloin, kun heikommassa asemassa olevan ryhmän status on saatu nostettua erityiskohtelun ansioista tai muutoin valtaväestön tasolle. Vammaispalvelujen myöntämistä taas ei voida lakkauttaa, koska vammaisten henkilöiden asema putoaisi palvelun päättymisen jälkeen välittömästi suhteessa vammattomiin henkilöihin.

Yhdenvertaisuuslain hallituksen esityksen mukaan (HE 19/2014 vp, s. 70) välittömän syrjinnän epäsuotuisalla kohtelulla viitattaisiin sellaiseen menettelyyn, joko tekoon tai laiminlyöntiin, jolla menettelyn kohde asetetaan muihin nähden huonompaan asemaan. Kyse voi siten olla esimerkiksi rajoitusten, vaatimusten, rasitteiden tai velvoitteiden asettamisesta vain tietylle henkilölle tai henkilöryhmälle samoin kuin esimerkiksi jonkin yleisesti saatavilla olevan etuuden, palvelun tai oikeuden epäämisestä tai rajoittamisesta. Valtuutettu katsoo, että mikäli vaikeavammaiselta henkilöltä evätään perusteettomasti laissa myönnetty subjektiivinen oikeus, asettaa kunta hänet huonompaan asemaan verrattuna niihin henkitöihin, jotka eivät tarvitse heidän yhdenvertaisuutensa takaamiseksi välttämättä tarvitse kyseistä palvelua. Valtuutettu haluaa kuitenkin tuoda esille, ettei subjektiivisen oikeuden epäämisen vertailtavuudesta suhteessa vammattomien henkilöiden asemaan, ole vielä oikeuskäytäntöä. Esimerkiksi aiemmin viitattu tapaus ei päätynyt hallinto-oikeuden lopulliseen arviointiin, koska kunta maksoi prosessin aikana käsittelyn alla olleet henkilökohtaisesta avusta syntyneet kulut asianomaiselle vaikeavammaiselle henkilölle.

Jos kunta järjestää vaikeavammaiselle henkilölle esimerkiksi kuljetuspalvelua, mutta itse palvelussa on laadullisia ongelmia tai palvelua järjestetään muutoin sillä tavoin, että palvelunsaanti vaikeutuu, neuvoo yhdenvertaisuusvaltuutettu yleensä jättämään kunnan lautakunnalle oikaisuvaatimuksen ja hakemaan tämän jälkeen tarvittaessa muutosta hallinto-oikeudesta. Koska vammaispalveluilla toteutetaan  vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta, on valtuutetulla usein mahdollisuus lausua oikeudelle (YVL 27 §) vammaispalveluihin liittyvissä asioissa, vaikka itse vammaispalvelulain valvonta ei valtuutetulle kuulukaan. Valtuutetun näkemyksen mukaan sen arvioiminen, mikä on kohtuullinen kuljetuspalvelu vammaispalveluissa tarkoitetulla tavalla, on selvästi vammaispalvelulain tulkintaa. Samalla valtuutettu korostaa, että tätä tulkintaa tehdessä on huomioitava yllä kerrotuin tavoin yhdenvertaisuuslain ja CRPD:n vaatimukset.

Kuljetuspalveluilla turvataan esteettömän joukkoliikenteen puutetta tai sitä, että henkilö ei pysty esteetöntäkään joukkoliikennettä vammaisuutensa vuoksi käyttämään. Näin ollen tulisi kaikki edellä kerrottu huomioon ottaen valtuutetun näkemyksen mukaan olla lähtökohtana, että kuljetuspalveluiden odotusajat eivät eroa kohtuuttomasti kyseisen asuinalueen joukkoliikenteen yleisestä liikennöintivälistä niin, että vammaisella henkilöltä on mahdollisimman samanlaiset mahdollisuudet päästä haluamaansa paikkaan samassa ajassa kuin vastaavasta paikasta matkansa aloittavalla vammattomalla henkilöllä. Toisin sanoen esimerkiksi pääkaupunkiseudulla odotusajan tulisi valtuutetun mielestä olla alle tunnin, jos tilannetta korvaavaa palveluliikennettä ei ole alueella käytössä. Valtuutettu painottaa, ettei tämä ajattelu automaattisesti kuitenkaan toimi toiseen suuntaan. Kuljetuspalveluilla ei korvata pelkästään alueen joukkoliikenteen tasoista palvelua, vaan turvataan vammaiselle ihmiselle mahdollisuus liikkumiseen myös niillä alueilla, joilla joukkoliikenne on vähäistä. Syrjäseuduilla monien asukkaiden liikkuminen ei nojaudu niinkään julkiseen liikenteeseen, vaan yksityisautoiluun. Täilaisissa tilanteissa ei tietenkään voida kuljetuspalveluiden odotusaikoja suhteuttaa joukkoliikenteen harvoihin liikennöintiväleihin.

CRPD:n 20 artiklan mukaan sopimuspuolet toteuttavat tehokkaat toimet varmistaakseen vammaisille henkilöille mahdollisimman itsenäisen henkilökohtaisen liikkumisen, muun muassa: a) helpottamalla vammaisten henkilöiden henkilökohtaista liikkumista sillä tavalla kuin ja silloin kun he haluavat sekä kohtuulliseen hintaan. Valtuutetun näkemyksen mukaan CRPD:n ja yhdenvertaisuuslain (1325/2014) voimaan tulon jälkeen odotusaikojen olisi tullut lyhentyä aiempiin käytäntöihin verrattuna, esimerkiksi kahden tunnin odotusajasta.

Lopuksi valtuutettu toteaa, etteivät palvelunkäyttäjät saa olla myöskään keskenään eriarvoisessa asemassa kuljetuspalvelua käytettäessä. Näin ollen esimerkiksi näkövammaisilla ja kuuroilta kuljetuspalveluiden käyttäjillä tulee olla samat mahdollisuudet ja ehdot tilata itselleen kuljetuspalvelua kuin muillakin käyttäjillä.

16.12.2019