Valikko

Yhteiskunnan tulee puuttua seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvään ihmiskauppaan

20 vuoden kokemuksella ihmiskaupan tyyppisten rikosten paljastavasta toiminnasta voi todeta, että ihmiskaupan tunnistaminen on todella vaikeaa. Kun ihminen kävelee poliisilaitokselle, tutkinnassa voidaan selvittää, pitääkö hänen kertomansa tarina paikkansa. Suurin osa seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneista ihmiskaupan uhreista on kuitenkin maan alla ja vaikeus on siinä, että poliisin tulisi löytää heidät. Netti on osaltaan haastanut tutkintaa. Uhrit eivät useinkaan tunne yhteiskuntaa ja sen toimintaa, eivät välttämättä osaa kieltä, eivätkä uskalla tuoda ongelmiaan esiin. 

Liikun niin sanotusti kentällä koko ajan. Ihmiset tuntevat minut, ja osaavat siksi kertoa kentällä tapahtuvista asioista ja ongelmista, ja hakea tarvittaessa apua. Kentältä tulevan tiedon avulla saadaan koottua kuvaa tapahtumista ja mahdollistetaan paljastava toiminta, jonka avulla paritusta ja seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan tutkia. Paljastavan tutkinnan kautta saimme esimerkiksi selville moldovalaisten naisten järjestämisen Suomeen, ja tapaus johti tekijän saamaan 6 vuoden tuomioon ihmiskaupasta. 

Ihmiskauppa seksuaalisena hyväksikäyttönä on erikoinen ala. Luottamuksen saavuttamiseksi pitää tuntea ilmiö - ei poliisi voi käskeä ketään puhumaan. Ellei poliisi tunne kontekstia, kuten parittajien väkivaltaa, niin ei poliisi ymmärrä myöskään uhria. Uhreilla tulee olla luottamus poliisin toimintaan: jos he pyytävät apua, heidän tulee saada apua, ja jos he kertovat asioista, meidän tulee olla kiinnostuneita ja tietää, mistä he puhuvat.  

Ihmiskauppa seksuaalisen hyväksikäytön muodossa on ongelma, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Välillä nousee esiin kysymys, onko meillä rikoslaji nimellisesti olemassa, mutta johon ei puututa? Ihmiskauppa on viimeisen päälle järjestäytynyttä rikollisuutta ja kannattavaa. Kiinnijäämisessä on pienet riskit ja seuraukset ovat pienet, esimerkiksi törkeästä parituksesta saa yhden tai kaksi vuotta vankeutta. Voitot ovat suuret ja suurin osa rahasta virtaa ulos maasta. Kukaan ei pysty sanomaan, kuinka paljon Suomessa on ihmiskauppaa, koska se on pimeä rikos. Varovaisenkin arvioni mukaan hyväksikäyttäjille virtaa vuosittain yli 30 miljoonaa euroa.

Yhteiskunnan tulee päättää, puututaanko tähän rikollisuuteen. Tutkintaryhmät tulee rahoittaa, jotta paljastavaa toimintaa voidaan tehdä. Poliisin tulee olla esillä ihmisten parissa, jotta tietoa kertyy. Yksi porukka ei riitä, vaan uusia tutkijoita tarvitaan perehtymään aiheeseen. Organisaatiota ei voi rakentaa yhden ihmisen varaan.

Vuosien varrella menestyksen takana ovat olleet kentän tunteminen, uhrien kanssa luotu luottamus, ajan antaminen luottamuksen rakentamiseen ja yhteistyö kansalaisjärjestöjen kanssa. Luotettavuus asianomistajan silmissä lähtee siitä, että hän tietää, ettei hänen tarvitse lähteä aapiskirjasta alkaen selittämään asiaa, vaan tutkija ymmärtää hyväksikäytön kontekstin. Tällä alalla nimenomaan pitää olla erikoistumista, jos tulosta halutaan saada – ja tämän erikoistumisen puute on nyt suurin haaste.