Apua vain harvoille ja valituille?

Suomessa on lähes kahden vuosikymmenen aikana saavutettu paljon ihmiskaupan vastaisessa työssä. Mutta,

Miksi ihmiskaupan tunnistaminen takkuaa edelleen?

Miksi uhrit eivät ohjaudu viranomaisavun piiriin silloinkaan, kun heille siihen mahdollisuus tarjotaan?

Miksi ero arvioidun ja tunnistetun ihmiskaupan välillä on edelleen niin merkittävä?

Ihmiskauppaa vastustavat lähtökohtaisesti kaikki. Näkemykset tarvittavista keinoista vaihtelevat. Samalla, kun ymmärrämme ihmiskaupan uhrien joutuvan vakavia psyykkisiä ja fyysisiä seurauksia aiheuttavan väkivallan ja hyväksikäytön uhreiksi, on uhrin avun saanti usein ehdollista ja riippuvaista rikosprosessin lopputuloksesta. Uhrin oikeus apuun voi päättyä, jos rikosprosessi ei ala tai etene.

Rikosoikeusjärjestelmän tavoitteena on arvioida, onko tekijä syyllistynyt siihen rikokseen, josta häntä epäillään. Erilaiset uhrista riippumattomat tai hänen vaikutusmahdollisuuksiensa ulkopuolella olevat syyt, kuten näyttöongelmat tai myyttistä uhrikuvaa korostava laintulkinta, voivat johtaa siihen, ettei tekijää tuomita. Silti saatetaan myöntää, että uhri on joutunut väkivallan tai hyväksikäytön uhriksi. Esimerkiksi ihmiskauppaoikeudenkäynneissä usein todetaan, että vaikka kyse ei tuomioistuimen mielestä olisi ihmiskaupasta, on teonkuvaus sinällään oikea. Tekijä on hyväksikäyttänyt uhria, kuten on väitetty, mutta tuomioistuin on tulkinnut lakia niin, ettei se katso teon täyttävän ihmiskaupparikoksen vaan jonkin muun rikoksen vaatimukset. Silti uhri saattaa pudota avun ulkopuolelle.

Läheskään aina ei päästä edes tuomioistuimeen. Poliisi tai syyttäjä voi päättää, ettei asian käsittelyä enää jatketa, koska näyttöä rikoksesta ei onnistuta saamaan, tekijää ei tavoiteta tai osaaminen ei riitä havaitsemaan psykologista väkivaltaa. Myös tällöin uhrit saatetaan poistaa avun piiristä. Näin voi käydä siitäkin huolimatta, että uhri kertoo kaiken, minkä tietää. Näin tehdessään hän asettaa paitsi itsensä myös omaisensa alttiiksi tekijöiden kostotoimenpiteille ja riepottelevalle julkisuudelle. Uhrin avun tarve ei ole kadonnut minnekään, vaikka rikosprosessi päättyisi tai ei koskaan alkaisikaan.

Kun ihmiskaupan vastaista toimintaa arvioidaan naisiin kohdistuvan väkivallan viitekehyksessä, näyttää ihmiskaupan uhrien tilanne vaikealta. On vaikea kuvitella, että joltakulta muulta yhtä vakavan väkivallan tai hyväksikäytön uhrilta evättäisiin oikeus apuun ja suojeluun siitä syystä, että tutkinta lopetetaan, syytettä ei nosteta tai tuomiota ei onnistuta saamaan. Naisiin kohdistuvan väkivallan tutkijat puhuvat tällaisesta menettelystä institutionaalisena väkivaltana, jossa valtio itse tuottaa haavoittuvuuksia ja käytännössä estää väkivallan uhrilta avun saamisen lainsäädännön ja sen soveltamisen keinoin.

Seksuaalirikoksia koskevissa tutkimuksissa ympäri maailmaa esitetään kritiikkiä rikosoikeusjärjestelmää kohtaan. Suomessakin vain pieni osa seksuaalisen väkivallan uhreista saa oikeutta rikosprosessin kautta. Tämän on ainakin osittain osoitettu johtuvan myyttisistä tai stereotyyppisistä käsityksistä siitä, millaisia raiskauksen uhrit ovat, millaista raiskaukseen liittyvän väkivallan on täytynyt olla ja millaisia fyysisiä merkkejä väkivallan on täytynyt uhrin kehoon jättää. Näiden myyttisten käsitysten on väitetty ohjaavan lainsoveltamista silloinkin, kun lainsäädäntö sinällään olisi pyrkinyt niitä lieventämään. Rikosoikeusjärjestelmän on näytetty Suomessakin olevan haastavan tilanteen edessä, kun kysymys on psykologisesta, ulkoapäin vaikeammin havaittavissa olevasta väkivallasta.

Tunnistamalla psykologisen väkivallan merkitys ihmiskaupparikoksissa sekä lisäämällä poliisien ja syyttäjien osaamista päästään varmasti pidemmälle – joskin työtä on paljon tehtävänä. Kysymys kuitenkin kuuluu, riittääkö se? Tutkimuksissa on osoitettu, etteivät ihmiskaupan uhrit useinkaan halua turvautua viranomaisapuun. Tämä saattaa olla totta myös Suomessa. Tällä hetkellä avun piiriin ohjautuu pääasiassa joko työperäisen ihmiskaupan uhreja, joiden asiassa poliisi on aloittanut esitutkinnan ihmiskaupasta, tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi muualla Euroopassa joutuneita turvapaikanhakijoita. Suomessa seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneet ovat käytännössä kadonneet viranomaisavun piiristä.

Tilanteen heikentymiseen ovat nähdäkseni vaikuttaneet vuonna 2015 voimaan tulleet lainsäädäntömuutokset ja niiden soveltaminen. Tieto kaikista viranomaisavun piiriin tulleista uhreista menee poliisille silloinkin, kun uhri olisi toipumisajallaan päättänyt, ettei hän pelkojensa, epävarmuuksiensa tai traumansa vuoksi kykene jatkamaan asian selvittämistä. Lainsäädännön yhtenä vaikuttimena on oletettavasti ollut se, ettei mahdollisuus apuun saa muodostua vetovoimatekijäksi maahan. Poliittinen huomio näyttää ihmisoikeuksien suojelemisen sijaan olevan maahantulon hallinnassa ja mahdollisten väärinkäytösten ehkäisemisessä.

Tästä näkökulmasta asiaa katsottuna ei mielestäni ole ihme, että ero arvioidun ja tunnistetun ihmiskaupan välillä on niin merkittävä kaikkialla Euroopassa – ei vain Suomessa.  Vaadimme uhreilta yksinkertaisesti liikaa avun vastineeksi. Vahva yhteys rikosprosessin ja auttamisen välillä aiheuttaa ihmiskaupan uhreissa sellaista epävarmuutta, että he valitsevat mieluummin viranomaisavun ulkopuolelle jäämisen silloinkin, kun apua heille tarjotaan. Tämä on valitettavaa paitsi uhrien itsensä myös yhteiskunnan näkökulmasta. Uhrien matka hyväksikäytön kierteessä jatkuu, eikä ihmiskauppaa onnistuta ehkäisemään. Yli viidentoista vuoden työkokemukseni perusteella uhrit yleensä haluavat oikeutta, mutta he tarvitsevat aikaa ja tukea päätösten tekemiseen.

Kansainvälisesti ihmiskaupan vastaisen toiminnan uskottavuus ja hyväksyttävyys on osin kyseenalaistettu. Sitä pidetään uhreille hyödyttömänä tai ainakin liian vaativana. On kyseenalaistettu sellaisen järjestelmän hyväksyttävyys, jossa uhrit nähdään rikosoikeusjärjestelmän välineinä, ei apuun oikeutettuina rikoksen uhreina. Ehkä tällaista järjestelmää pidetään yllä siitä syystä, että ihmiskaupan nähdään olevan pikemmin ulkopuolelta tuleva uhka kuin maiden sisäinen yhteiskunnallinen ongelma.

Valitun linjan seurauksista kärsivät kuitenkin myös Suomessa asuvat tai oleskelevat uhrit. Itse asiassa Suomessa uhriksi joutuneiden ihmiskaupan uhrien tilanne on ulkomailla uhriksi joutuneisiin verrattuna vieläkin vaikeampi. Heidän oikeutensa apuun on lain mukaan riippuvaisempaa rikosprosessin etenemisestä, koska auttamisjärjestelmän mahdollisuus jatkaa heidän palvelujaan rikosprosessin epäonnistumisesta huolimatta on lain mukaan vielä rajatumpaa. Ihmiskaupan uhrit eivät ole yhdenvertaisessa asemassa edes keskenään.

Vaikka olemme saaneet aikaan paljon, on syytä pohtia niitä institutionaalisia tekijöitä, jotka karkottavat uhrit luotamme. On ymmärrettävää, että avun saantia rajoitetaan, mutta näin suuren vallan antaminen rikosoikeusjärjestelmälle saattaa johtaa siihen, että uhrit yksinkertaisesti valitsevat viranomaisavun ulkopuolelle jäämisen. Suostuisitko sinä olemaan väline ilman lupausta tulevasta? Meidän on syytä kysyä, millaisen järjestelmän haluamme rakentaa. Riittääkö meille se, että voimme auttaa vain harvoja ja valittuja?